...muodostuisi edellisen postauksen perusteella, lienee pieni selvennys paikallaan.

Eli ei se nesteytys näissä meidän tapaamisissa suinkaan se ärkipointti ole. Se, miksi me ollaan pian kymmenen vuotta ydinporukalla kokoonnuttu vähintään kaksi kertaa vuodessa, on se äärimmäinen läheisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Se meidän yhteishenki oli jotain käsittämätöntä jo opiskeluaikoina; sen huomasi opettajatkin verratessaan muihin ryhmiin. Kun tavataan, me ruoditaan toistemme ilot ja surut, aina pohjamutia myöden. Itketään ja nauretaan yhdessä. Meillä on joka kerta ihan mahtavan hauskaa, toisaalta välillä tunnelmat on jopa hartaampia kuin herätysliikkeen kokouksissakaan! Mahtava porukka. Näistä meidän tapaamisista imee meistä jokainen ihan hirveet määrät energiaa ja jaksamista. Ja toki yhteyksiä pidetään muutenkin yllä, toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Ja aina odotetaan innolla seuraavaa tapaamista. Aina ei kaikille saada ajankohtaa sopimaan, mutta mielissämme on jokainen joka kerralla.

Mottomme käytännön tasolla taitaa olla: kaveria ei jätetä. Missään tilanteessa. Tämä on jotain sellaista voimaa ja yhdessä oloa, minkä soisin jokaiselle ihmiselle.