Isä menehtyi eilen kotonaan, luultavasti sairaskohtaukseen. Äiti hänet löysi asioilta tullessaan. Mitään ei ollut enää siinä vaiheessa tehtävissä, ja ilmeisesti kuolema oli korjannut armeliaasti jo tunteja aikaisemmin.

No meillähän ei mitään tyypillistä isä-tytär-suhdetta ollut enää melkein pariinkymmeneen vuoteen, joten periaatteessa kai nyt ei pitäis tuntuakaan miltään. Ja silti tuntuu pahalta. Enkä osaa edes itselleni kertoa mikä ja miksi tuntuu pahalta.

En osaa surra kun ei kerran tekemissäkään oltu kuin satunnaisesti ja pakottavissa tilanteissa. Kohteliaasti hyvää päivää kirvesvartta tyylillä, ja että ilmojakin on pidellyt. Olen vaan jotenkin hämmentynyt. Ja poden syyllisyyttä siitä että en osaa surra, kun hän kuitenkin oli isäni halusin tai en. Toisaalta olen helpottunut, että vaikea tilanne on ohi. Tai vaikea asia tai jotain, eihän mitään tilannetta ollut kun ei tekemisissäkään oltu. Joten eipä tässä kaiketi järjen mukaan pitäisi mitään isompaa tunnemyrskyäkään olla tulossakaan. Mutta jotenkin on vaan vaikea ja ahdistava olo. Enemmän kuitenkin mietin äidin jaksamista, hänelle kun isä oli kuitenkin asuinkumppani ja puoliso. Muistaako ottaa lääkkeet ja muutenkin pärjää. Huolehtijoita onneksi riittää, joten hyvissä käsissä äiti nyt on.

Toisaalta tämä koko juttu ärsyttää. Hautajaiset on tietty jossain vaiheessa tulossa, ja pitää koko suku kohdata. Pitääkö sitten olla sen oloinen että kovasti suree jos ei kuitenkaan sitä surua tunne. Ei musta ole sellaista asiaa teeskentelemään. Itken hautajaisissa varmasti, koska koko juttu on niin p*leen vaikea, ja toisaalta pelkkä hautajaismusiikki saa jo itkemään. Ei siinä välttämättä ole surulla osaa, kun viereidenkin hautajaisissa se pala nousee kurkkuun. Tai sitten se on sitä muiden puolesta suremista, kuinka muut omaiset ja sukulaiset jaksavat vaikka omasta jaksamisesta ei huoli olisikaan. Enkä kestä sitä voivottelua mikä tästä nyt alkaa. En halua mitään sellaista höösäämistä, vaan haluan vaan jatkaa tästä eteenpäin. Elämä kuitenkin jatkuu, ja mun elämääni tämä tuskin kovin suurta muutosta tuo.

Anteeksi jos nyt tällä kirjoituksellani loukkaan jotakuta läheisensä menettänyttä. Se ei todellakaan ole tarkoitukseni! Asiat vaan ei aina mene niin kuin pitäisi, ja lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin hyvää. Surua ei voi teeskennellä jos sitä ei ole. Rakkaan ihmisen poismeno on ikävä ja rankka juttu, sitä en kiellä. Ja osanottoni jokaiselle, joka läheistään ikävöi tai on saattomatkalla. Meillä vaan tämä nyt meni näin...

Mutta tästäkin solmusta selviän. Onhan mulla ympärillä mahtavia ihmisiä. Ja siinä vaiheessa kun omat tunteet alkaa selvitä, tiedän että kuuntelijakin löytyy jos puhua tahdon. Ja jos en tahdo, löytyy sekin ihminen joka jaksaa vian olla lähellä. Ja kiukulle ja hämmentyneisyydelle löytyy myös sijaa.

Jokainen täältä ajallaan lähtee, ennemmin tai myöhemmin. Isä oli juuri täyttänyt 59 vuotta.

Nyt keittämään kuitenkin aamukahvia. Pitää keritä aamupäivällä käymään kaupassa ja tekemään vähän töitäkin. Mies lähtee työpaikan pikkujouluihin laivalle iltapäivällä...