Sain oikein hyvän mielen, kun sain kuin sainkin kuitit ja muut paprut järjestykseen:)) Ja tästedes lupaan ja vannon (kautta kiven ja kannon?), että aina kun joku lappunen käteen tulee, se menee oitis oikealle paikalleen... On se sitten niin kiva kuun vaihteessa vain nostaa nippu mapista ja laittaa kirjekuoressa eteenpäin. Oikeasti itseni tuntien en tuohon usko itsekään, mutta olisihan se niin kiva... Mutta ehdein nytkin laittaa paprut postiin ennen kuin kirjanpitäjä sähköpostilla asiasta muistutteli. Vastailin vain sitten että "kiitos kovasti huolenpidosta, mutta vein eilen illalla postiin joten tulossa ovat"...

Töitä tekisin tällä hetkellä urakalla oikein, mutta kankaiden matka tukusta minulle on vielä kesken... Jotain pientä tuossa sentään jo saan tehtyä. Iso urakka ajoittuu sitten viikonloppuun, jolloin on työrauha talossa kun palset pääsee mummulaan pariksi yöksi. Toisaalta viikonloppuna pitäisi viettää miehen kanssa laatuaikaa, käydä syömässä ja silleen. Mutta onhan siinä lauantai-ilta aikaa... Pakko järjestyä kun kerrankin on lapset poissa, sen verran harvinaista nykyään on.

Illalla pitää hakea kaupasta synttäritarjoomisia. En millään tällä hetkellä ehdi revetä enää leipomispuuhiin. Kakun toki teen itse, mutta muuten saapi kaupan pakasteallas tarjota parastaan (hymistelkää vaan, mutta näin on näreet tänään). Esikoisella ja kuopuksella oli synttäreitä jo viime viikolla, mutta juhlimaan ehditään vasta tällä viikolla.

On se vaan jännä, miten silloin kun oli vasta esikoinen perheessä, siitä tapeltiin kuka saa ottaa yökylään... Sitten kun keskimmäinen syntyi, niin sittenkin sai yökylään lapsia ihan silloin kun halusi ja kehtasi kysyä... Ja sen jälkeen kun jälkikasvun määrä nousi kolmeen, on lapsenvahdin saanti ollut aika lailla kiven takana. Ja ainakin pitää olla joku perinpohjainen syy, miksi pitäisi yökylään saada. Toisaalta, miksi oikeasti pitäisikään?! Minun mielestäni kyllä oikeasti joskus pitää. On ihan pakko saada joskus olla vaan miehen kanssa kahdestaan. Vaikka minä olen muutaman vuoden ollut ihan tässä kotona (tarkalleen 4,5 vuotta), ja mieskin on päivätyössä (joskus vuorojakin, mutta harvemmin), niin tosi vähän nähdään toisiamme. Lähinnä ruokapöydässä... Joskus se alkaa kunnollakin nyppiä, että pariskunta ollaan muttei koskaan keritä toisiamme kunnolla kohtaamaan. Mutta kun vuorokausi on niin lyhyt, ja pakko ne hommatkin on tehdä. Yleensä se joku on mies. Remontti, veneen laitto ja muu tuollainen ei oikein meikäläiseltä luonnistu. Ja toisaalta enhän sitä minäkään laiskana vaan istu, vaan yritän tätä huushollia pitää edes jonkinlaisessa kunnossa. Siistiä meillä ei koskaan ole (ainoastaan siivouksen jälkeiset kaksi tuntia korkeintaan), mutta että riittää ruokaa (nyt työkiireaikana kovin einespitoista sekin) ja puhdasta vaatetta (jos ei kaapista niin ainakin puhtaiden korista löytää kun itse kukin käy etsimässä ja penkomassa).

Meni muuten jotenkin sekaiseksi tämän päivän kirjoittelut. Kiitos kestämisestä ja anteeksi kovasti. Ette voi tätä deletoida, mutta lupaan ensi kerralla keskittyä paremmin. Olisi varmaan päiväkahvin paikka...