Kiitoksia myötätunnosta, kommentit merkitsee mulle todella paljon.

Täällä on nyt ihan paskat fiilikset. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Eilen ostin ystäväni äidille kortin. Tekstittömän. En nyt vaan kestä niitä tekopyhiä rimpsuja ja raamatunlauseita, mitä tollasissa korteissa yleensä on. Ne ei tosiaan oo mun juttu. Mieluummin mä kirjoitan ite siitä miltä tuntuu, ja omin sanoin toivon toiselle jaksamista.

Kassan luona oli tekemistä, etten alkanut parkumaan. Keltaisen lehdistön etukannet kun on siinä kassan vieressä, ja tottakai otsikto tuli silmäiltyä.

Jatkuvasti vaan on sellanen olo, että joku pian soittaa mulle ja sanoo että tää oli vaan sairasta pilaa. Ei oikeesti oo mitään sattunu. Aprillipäivään vaan on vielä aika pitkä aika. Tai että uutisissa sanotaan, että pahoittelemme valtakunnallisesti levittynyttä uutisankkaa. On sellanen fiilis, että tää ei vaan voi olla totta. Ei tällasta voi sattua. Tai kyllä näitä sattuu ihan liikaa, mut ei mun läheisille vaan voi. Joku vedättää.

Ystäväni puhelin on vielä päällä (tutkinnallisista syistä kai). Eilen laitoin tekstiviestinä sinne vielä viimeiset jäähyväiset.

Päällimmäisenä on vaan kysymys Miksi? Miks se ei soittanu mulle? En mä olis mitään konkreettista osannut tehdä, mut oisin kuunnellu. Mut mä tiedän, ei se olis kertonut mullekaan. Sille oli aina tärkeempää muiden hyvinvointi. Siitä maksettiin nyt vaan liian kallis hinta. Kaksi mulle rakasta ihmistä kuoli, ihan turhaan. Tätä ei voi käsittää. Ja kun todellisia tapahtumia ei tiedä, ei pysty käsittelemään. Ehkä joskus.

Oon myös miettiny, pitäisikö perustaa oma blogi näille tunnelmille. Etten ahdista täällä, kun tää nyt on ollut hieman eri tyyppinen blogi. Tai kirjoittaa vaan pöytälaatikkoon.