Kinkkisiä juttuja tulee eteen. Kuopus käy seurakunnan seurakunnan päiväkerhossa kaksi kertaa viikossa. Ilmoitin sinne kun meillä jää pikkulapsikontaktit muuten aika vähille. Vaihtoehdot olivat avoimen päiväkodin ryhmä tai luterilaisen kirkon päiväkerho. Jälkimmäiseen menon ratkaisi lähinnä matka (tästä puiston toisesta päästä toiseen) ja se, että siellä käy pääasiassa lähialueen lapsia. Joku kaverisuhde voisi jatkua siis vielä koulussakin vuosien päästä.

Typy laulelee kotonakin Jumalan kämmenellä ja Jos saisin nähdä enkelin. Puhelee ja kyselee tosi vaikeita asioita kuten "äiti meidän kaikkien sydämissä asuu Jumala", äiti enkelit suojelee kun pelottaa" jne jne jne. Siinä menee itsellä sormi suuhun monesti kun tuee sellaisia kysymyksiä mihin ei voi vastata... Eilen tuli typyltä itku kun sanoin ettei me mennä perhemessuun sunnuntaina. K oli kerhossa nimittäin sanonut että sinne saa kaikki tulla, ja kerholaiset laulavat siellä. Uhkasi mennä yksin jos minä en tule eikä isäkään (ei, ei luvannut hänkään lähteä). "Mää istun sitten siellä K:n kanssa kun K tulee sinne ja K sanoi että sitten kaikki saa laulaa siellä". K on kuopuksen suurin idoli tällä erää... Emme ole sinne menossa, vaikka siitä tulikin tosi paha mieli -  loppujen lopuksi kaikille.

Nämä ovat sellaisia juttuja minkä eteen en noiden isompien kanssa ole joutunut. Luterilainen instituutio on minulle aivan vieras, kirkko tuttu ainoastaan koulun jumalanpalveluksista. Toki lapsuudessa jouduin istumaan jumalanpalveluksia todella paljon, mutta paikka ja yhteisö oli eri. Ja tätä nykyä oli sekin iso kynnys että vein tytön seurakunnan kerhoon. Avoin olisi ollut henkisesti helpompi ratkaisu.

Kannatan uskonnon ja varsinkin uskon vapautta, varsinkin lasten kohdalla. Tuntuu kuitenki siltä, että omani kohdalla olen raa'asti tuota jälkimmäistä rajoittamassa. En osaa tässä tilanteessa toimia mitenkään oikein. Mutta se messuun meneminen olisi minulle liikaa, sitä en kestäisi. En edes luterilaisessa yhteisössä johon en edes kuulu. Mutta miten selittää asia lapselle. Noin pienelle ei riittäisi selitys että meidän perhe nyt vaan ei käy kirkossa. Menee hitsin vaikeaksi! Miten sitä osaisi tai voisi toimia oikein ilman että tulisi tiedostamattaan tyrkyttäneeksi niitä omia asenteitaan ja periaatteitaan lapselle, joka saa itse aikanaan omat uskonasiansa päättää ja valita. Ja edelleenkin se messuun meno olisi minullekin liikaa. Ja siihen aikaan sunnuntaiaamuna en voi edes pyytää mummua sinne messuun, että edes joku menisi kun kuopus haluaisi.

Tätä nykyä enkelit ja hengelliset asiat yleensäkin on kuopukselle tärkeitä. Ja hyvä niin, ihan hyvillä mielin hänet tuonne kerhoon aina vien. Enenn ilmoittautumista olin sen verran varmistellut, että luterilaisen seurakunnan päiväkerho ei ole kovin paatoksellista, vaan asioita käydään läpi nimenomana laulaen ja leikkien. Onhan meillä isommatkin ihan normaaleilla uskonnontunneilla koulussa. En nähnyt mitään syytä miksi pitäisi valita toisin. Isommat tietävät että kirkkoon emme kuulu emmekä tätä nykyä aktiivisesti käy muissakaan seurakuntajutuissa. Tietävät myös sen, että seurakunnan leirit on äiti ja isäkin aikoinaan kolunneet ja seurakunnassa on joskus ollut suurin osa kavereista ollut ja muutama on sieltä jäänyt edelleen ystävksemme. Ja että loppupeleissä jokainen valitsee itse mihin uskoo ja miten elää (lähti siitä kun koulussa on eri uskontokuntiin kuuluvia lapsia) eikä siitä voi ketään tuomita ja nämä on niitä "omia asioita". Mummu on pojat kuskannut joka kesä seurakunnan leirille - perjantaina menevät itse leirimuisteloiltaan, ja jouluna lasten joulujuhliin. Meitä vanhempia ei sinne onneksi enää pyytele, on ymmärtänyt sen että tulemme sitten kun haluamme ja siltä tuntuu, ja osoitteen kyllä tiedämme. Kysymyksiin on vastailtu kun niitä on tullut, iän tuomina. Viimeksi keskustelimme keskimmäisen kanssa siitä että miksi meidän lapsilla ei ole kummeja, ja keskimmäinen oli ihan tyytyväinen että meidän lapset on kuitenkin siunattu vauvoina (tämän tietää kuopuskin). Mutta tuo kuopus taitaa kysellä enemmän ja aiemmin kuin veljensä. Ja kipeämpiä asioita. Sellaisia mihin ei voi vastata, ja ei aina haluaisikaan ettei tulee liikaa tungettua lapselle niitä omia asenteitaan. Ettei sanoisi tai aiheuttaisi mitään korvaamatonta vaan kunnioittaisi sitä pientä ihmistainta ja hänen ajatuksiaan.

Joutuukohan muut lapsiperheet miettimään tällaisia... Vai pitäisikö sen mennä niin, että jos kotona on usko tai uskonnollisuus ajankohtaista, myös lapset kasvavat siihen. Ja jos vanhemmat eivät kuulu kirkkoon tms, eikä kotona uskonnollisuutta muuten harrasteta, sekin on sitten totaalista. Olisiko pitänyt sittenkin vaan itsekkäästi viedä avoimen päiväkodin kerhoon ettei joutuisi itse kipeiden kysymysten ääreen. Toisaalta haluan antaa lapsille - myös kuopukselle silmäterälleni - sen turvallisen ja osittain kristillisiin arvoihin perustuvan kasvatuksen. Tai ei kristillisen, vaan itsensä ja muut huomioonottavan, avoimen, rakastavan ja suvaitsevan. Mutta tässä kohtaa taisin vetää vesiperän ja aiheutin vain pahan mielen. Jääköhän siitä lapselle ikuiset muistot kuinka hän ei päässyt kirkkoon K:n kanssa laulamaan. Vai mennäänkö ensi viikolla jo taas reippaasti kerhoon ja kerrotaan uusia juttuja K:lle. Tälläkin viikolla olisi vielä toinen kerhokerta, mutta saa näkeä miten käy sinne menon kanssa kun tietää että siellä harjoitellaan sitä laulua...